Paniikin loppu – lukijoiden kokemuksia

 
Moni Paniikin loppu kirjan lukijoista on halunnut lähettää meille jonkinlaista palautetta luettuaan kirjan ja tältä sivultä löydät joitakin niitä.

Jotta kirjoittajan nimi pysyisi anonyyminä, olemme muuttaneet nimet ja poistaneet kaiken tunnistetiedon.
 

“Pystyn heti hengittämään rauhallisemmin luettuani kirjasi, olet tehnyt mahtavaa tutkimustyötä. Suosittelen kirjaasi varmasti monelle. Tälläkin hetkellä moni äiti kärsii paniikista, voi kun kaikki löytäisivät kirjasi.“

– Marjatta L.

“Tilasin eilen kirjasi ja luin sen läpi. Olin todella tyytyväinen, että tein näin sillä olen n.5-6v ajan yrittänyt ratkoa syitä kohtauksiini.“

– Juha W.

“Ehdottomasti hyvää luettavaa kenelle tahansa, joka on joutunut paniikkikohtausten tai ahdistuneisuuden kassa tekemisiin. Ette voi aavistaakaan kuinka paljon tämä on auttanut minua saamaan elämäni takaisin kasaan, mutta olen varma, että jo tiedätkin tarkalleen mitä tarkoitan. Olen kärsinyt paniikkikohtauksista ja jatkuvasta ahdistuneisuudesta yli 5 vuotta enkä enää tietänyt kenen puoleen kääntyä. Tämä kirja on muuttanut kaiken sen, mitä ajattelin tietäväni ja nyt tuntuu kuin olisin lopultakin saanut elämäni takaisin. Oloni ei enää tunnu jatkuvasti ahdistuneelta, nukun hyvin enkä enää edes murehdi saavani uutta paniikkikohtausta, koska tiedän, että niin ei tapahdu.”

– Matti K.

“Tunnen olevani täysin eri ihminen. Olen kärsinyt paniikkikohtauksista vuosia eikä mikään ole auttanut edes lähimainkaan lopettamaan niitä. Olen käynyt tapaamassa psykiatreja, lääkäreitä, hypnoterapeutteja ja lähes mitä tahansa vaihtoehtoista terapeuttia, jonka vain voi keksiä. Kuitenkin paras helpotus on tullut vain voimakkaasti rauhoittavilla lääkkeillä – joka ei siis oikeasti ole mikään ratkaisu. Olen lukenut paljon tietoutta paniikkihäiriöistä, mutta MIKÄÄN ei ollut yhtä yksityiskohtaista kuin Paniikin loppu. On oppaanne ansiota, että tiedän nyt kuinka voin pitää paniikkikohtaukset poissa lopullisesti. Kamala ahdistuneisuus, joka kerran hallitsi jokaista asiaa elämässäni, on nyt etäinen muisto ja tunnen olevani täysin eri ihminen.”

– Sari F.

“Iso kiitos, en tiedä edes miten kiittäisin tarpeeksi!!“

– Sinikka K.

“Kiitos loistavista ohjeista, kirjasta on ollut suuri apu!“

– Sanna P.

“Sait ryhtini suoraksi, kiitos!”

– Sari T.

“Olen erittäin kiitollinen kun sain lukea kirjan.“

– Johanna S.

“Olet auttanut tosi paljon, kiitos!”

– Adne K.

“Hei!

Toivon todella, että kirjan kirjoittaja saa viestini.

Arvostan suuresti tekemääsi työtä kirjan eteen. Olen sairastanut paniikkihäiriötä syntymästäni saakka (ensimmäiset kohtaukset ennen kuin edes kykenin tiedostamaan itse niitä) ja kärsinyt siitä tähän saakka.

Olen aina pärjännyt paniikkihäiriöni kanssa yksin (ja perheeni on ollut suurena tukena, sekä nuorisopoli, mutta olen aina selvinnyt ilman lääkitystä jne., paniikki ei ollut suuresti vaikuttanut elämänlaatuuni sillä hyväksyin sen osana itseäni, koska minulle on aina kerrottu, että sitä ei. Voi. Parantaa.), mutta tänä vuonna jokin muuttui alkukeväästä.

Tänä vuonna minulle diagnosoitiin ohimennen lääkärillä myös yleinen ahdistuneisuushäiriö; tämä diagnosoitiin, kun soitin ensimmäistä kertaa itselleni ambulanssin, kun olin ajanut motarilla ja voimakkain (ja uudenlainen) paniikkikohtaus iski päälle. Uutena oireena oli tajunnan hämärtyminen ja käsien puutuminen (etenkin vasemman). Tosiaan, aina olen oppinut pistämään paniikin piikkiin kaikki fyysiset äkilliset oireeni, mitä ovat olleetkin, mutta tällä kertaa en jostain syystä tunnistanut reaktiota alkuunkaan paniikiksi, sillä se iski kuin nyrkki naamaan. Ei normaaleita hermostuneisuutta, hikoilua, tärinää, mitä minulla normaalisti on ennen kohtausta. Ei edes ajatuksia, jotka olisivat johtaneet siihen.

Ahdistuneisuuteni puhkesi tästä kukkaan ja jatkui pahempana ja pahempana kuukausitolkulla, kunnes jouduin jättämään työt pois ja muuttamaan avopuolisoni kanssa takaisin vanhempieni luo, kun omat tuloni jäivät pois. Päätin keskittyä vain opiskeluun ja valmistumiseen (joulukuussa valmistun lähihoitajaksi).

Kun tilanteeni paheni, luulin sitä aluksi “burnoutiksi” töistä ja opinnoista, onhan lähihoitajan työt raskaita. Sitten luulin, että olen vain stressaantunut. Kunnes en nukkunut, olo oli koko ajan karmea. Kind of, kuin olisi ollut pienen suuressa paniikkikohtauksessa koko ajan… ihan hirveää. Ja uutta. Se oli sitä ahdistuneisuutta ja sitä on muuten huomattavasti vaikeampi “hallita/hyväksyä”, kuin paniikkia, koska se on enemmän tunnetila kuin reaktio.

Vanhemmille muutettuamme tilanteeni ei rauhoittunut; selasin jatkuvasti vertaisnettisivustoja, googlailin oireitani ja pelkäsin olevani jo luulosairas, kun aina löysin jotain uutta. Yritin meditaatiota (meditoin edelleen), joogaa, mindfullnesia, positiivisia artikkeleita paniikista jnejne. Mikään ei auttanut. Jatkuva pieni jännitystila oli koko ajan ja aina iltaa/nukkumaanmenoa kohden pahempi.

Päivystyksessä on ravattu, koskaan ei ole löydetty mitään. Lääkäriajoilla (yksityisilläkin) on käyty. Hakeuduin loppujenlopuksi kunnalliselle psykiatriselle sairaanhoitajalle, sillä nuorisopolini oli lopetettu jo vuosi sitten, enkä ikäni vuoksi sinne enään pääsisi (aikuisikä).

Psykiatrisesta sairaanhoitajasta ei ollut pienintäkään apua ja lääkärikin vain määräsi suoraan SSRI-lääkkeen (Sepram) toiveestani huolimatta (lääkkeetön hoito, halusin ymmärtää mistä on kyse, sillä tiesin, että se jo auttaisi ja terapia on aina toiminut minulla), jota söin kiltisti muutaman viikon siinä toivossa, että pääsisin tästä helvetistä eroon. Sepramin lopetin seksuaalihäiriöiden ilmestyttyä ja siksi, että varmistuin asiasta, että lääkkeestä en tahdo olla riippuvainen.

Itkin äidille joka ikinen ilta, että miksi minä?? Olen hyväntahtoinen, huumorintajuinen, rakastava, avoin, lämmin ja empaattinen ihminen (joskin hieman temperamenttinen). Koskaan en halua kenellekään pahaa, niin miksi minä? Olenko tehnyt jotain niin väärin, kun minut on vitsattu tällä? Aina, kun opin uuden paniikkireaktion (vaihtuvat vuosien varrella uusissa elämäntilanteissa) ja hallitsen sitä, niin uusi tulee kuvioon.

Mietin hiljaa, että tämä ei ole elämää ja tämä on epäreilua. Ajattelin koko loppuelämäni olevan tällaista, että paniikki ja ahdistus määrittäisivät minut, enkä voisi tehdä niitä asioita, mitä todella haluaisin. Suomi on “hyvinvointivaltio”, mutta meille ensiapuna ja hoitona, syötetään vain lääkkeitä, ja oikeaa apua ja tietoa on todella hankala saada.

JOKA. PAIKASTA. ETSIN. APUA.
EIKÄ MISTÄÄN LÖYTYNYT!

En ymmärtänyt miten pystyy olemaan mahdollista, että näinkin yleinen “sairaus/häiriö”, mitä paniikki on, niin asiasta ei olisi muka juuri mitään kirjoitettu nettiin, kunnolla. Ei E-bookeja, ei kunnollisia tai mitään uutta kertovia artikkeleita tms. Ainakin törkeän vaikea oli asiasta löytää.

Aikuispolille lääkärini laittoi lähetteen, vielä kestää kuukausia ennen sinne kutsua, mikäli sen saan.
Ei ketään ihmistä kenelle puhua, jolla olisi pätevä ammatti tähän tai edes vastauksia tilanteeseeni.

Osaan joka ikisen harjoitteen, niksit ja tavat paniikkeihin. Niitä on opeteltu 5-vuotiaasta saakka niin yksin, kuin avunkin kanssa. Ja nyt olin ensimmäistä kertaa hukassa. Tiesin paniikin “perustat”, mistä se johtuu, mitä olin lukenut ja mitä minulle oli löydetty.

Tänään, kun ostin tämän kirjan, löysin googlen avulla täysin sattumalla sivusi. Luulin aluksi asiaa huijauksesi, mutta juurikin koko illan kestäneen voimakkaan ahdistuksen ja paniikkikohtauksen jälkeen, otin mielihyvin “riskin” sen suurempia perehtymättä ja rahojani miettimättä (aivan persaukinen opiskelija) ja ostin kirjasi.

Selasin nopeasti läpi ja luin ensimmäiset 45 sivua ja täytyy sanoa, että olet tehnyt niin hienoa työtä. Itkin kirjan lukemisen aikana vain sen vuoksi, että kaikkeen löytyi syy. En ollut hylkiö, en ollut mieli- tai luulosairas, en ollut hullu, kun en ottanut lääkitystä. Enkä ollut yksin. Ja vihdoin selitys kaikille uusillekin asioille.

Aion lukea huomenna loput. Tiedän jo nyt, että tämä auttaa minua ja aion mainostaa kirjaasi ystävilleni, joilla on vastaavia ongelmia.

En tiedä olenko täysi tollo, kun sinulle kirjoitan, mutta koin siihen suurta tarvetta tämän jälkeen.

Kyyneleet silmissä ja suurella rakkaudella kiittäen,“

– Elli H.

“Kiitos erittäin mielenkiintoisesta kirjasta!”

– Piia S.

“Kiitos todella paljon!“

– Mika V.